Keskustelimme opetusharjoittelijoiden kanssa siitä, kuinka paljon oppilasta saa auttaa kokeessa. Lähes poikkeuksetta harjoittelijat yllättyvät siitä, kuinka paljon tukea kokeessa voi antaa ilman, että se vaikuttaa arvosanaan.
Koetilaisuus ei ole mikään pyhä kirkkotilaisuus, jossa oppilaiden pitää istua hiljaa ja selviytyä kaikesta yksin.
Kokeen tarkoitus on saada oppilaan osaaminen näkyviin. Ei selvittää, kuinka hyvin hän pärjää ilman apua.
Hei, tehdäänpäs tämä koe yhdessä!
Kun oppilas tulee luokseni tekemään koetta, aloitan usein suunnilleen näin:
”No niin, tehdäänpäs tämä koe yhdessä ja katsotaan, mitä saadaan aikaan!”
Vuorovaikutus kannattaa aloittaa heti. Silloin auttamisesta tulee luonteva osa koetilannetta.
Oppilasta voidaan tukea tarkkaavaisuuden säätelyssä, toiminnanohjauksessa, lukemisessa ja tehtävien jäsentämisessä. Voimme lukea kysymyksiä ääneen, auttaa löytämään oikean kohdan paperista tai palauttaa huomion takaisin tehtävään.
Tällainen tuki ei lähtökohtaisesti vaikuta arvosanaan, jos emme auta oppilasta juuri siinä taidossa, jota kokeessa arvioidaan.
Jos matematiikan kokeessa oppilas kopioi laskun väärin, vaihtaa numeroiden paikkaa tai lukee miinusmerkin plusmerkiksi, voimme auttaa häntä huomaamaan virheensä.
Emmehän ole arvioimassa silmien liikkeiden hallintaa vaan matematiikkaa.
Entä saako jakolaskukokeessa käyttää kertotaulutaulukkoa?
Minusta saa, jos arvioinnin kohteena on esimerkiksi jakolaskun algoritmin hallinta eikä kertotaulujen muistaminen.
Ratkaisevaa ei ole se, kuinka paljon autamme, vaan missä asiassa autamme.
Sakset ovat joskus erityisopettajan paras koeväline
Yksi yksinkertaisimmista tukikeinoista on kokeen pilkkominen. Ja tarkoitan aivan konkreettisesti saksilla pilkkomista.
Leikataan koe pienemmiksi palasiksi ja annetaan oppilaalle yksi tehtävä kerrallaan.
Kokonainen koepaperi saattaa tuntua ylivoimaiselta, mutta yksi tehtävä onkin ihan mahdollinen.
Näin tuemme toiminnanohjausta ja tarkkaavaisuutta ilman, että varsinaiset osaamisvaatimukset muuttuvat.
Koetta voidaan pilkkoa myös ajallisesti. Neljä tehtävää maanantaina ja neljä tiistaina. Tai yksi tehtävä kerrallaan saman oppitunnin aikana.
Myös lisäaika on tärkeä tukikeino. Jos emme arvioi suorituksen nopeutta, miksi antaisimme kiireen estää oppilasta näyttämästä osaamistaan?
Arvioimmeko historiaa vai suomen kieltä?
Suomalaisessa koulussa on yksi valtava ongelma: suomen kielen taitoa arvioidaan käytännössä lähes jokaisessa oppiaineessa.
Historia, ympäristöoppi ja monet muut oppiaineet edellyttävät suunnattomasti kielellistä osaamista.
Mutta jos oppilas ymmärtää historiallisen tapahtuman syyt ja seuraukset, muttei osaa ilmaista niitä riittävän hyvin suomeksi, mitä historian koe oikeastaan mittaa?
Siksi kokeessa voidaan antaa runsaasti kielitietoista tukea. Voimme selittää kysymyksiä, avata tehtävänantojen kieltä, mahdollistaa suullisen vastaamisen tai tarvittaessa kääntää vaikka koko kokeen serbokroatiaksi.
Toki historian käsitteiden ymmärtäminen on myös historian osaamista. Juuri siksi opettajan pitää osata erottaa kielellinen este varsinaisesta arvioitavasta taidosta.
Jos oppilas ei ymmärrä historian kokeen kysymystä, emme vielä tiedä, ettei hän osaa historiaa.
Entä jos autan niin paljon, että se vaikuttaa arvosanaan?
Joskus oppilasta kannattaa auttaa myös varsinaisessa arvioitavassa osaamisessa.
Haluan, että oppilas onnistuu, etenee ja oppii. Myös kokeessa.
Jos olen auttanut esimerkiksi matemaattisessa päättelyssä tai tehtävän ratkaisemisessa, tuki pitää luonnollisesti ottaa huomioon arvioinnissa.
Tässä tarvitaan erityisopettajan ammatillista harkintaa.
Olen vuosien varrella omaksunut käytännön, jossa merkitsen kokeeseen mustekynällä antamani merkittävän tuen ja kirjoitan esimerkiksi:
”Autoin oppilasta kokeessa noin kahden numeron verran. Terveisin erityisopettaja Pasi.”
Tämä ei tietenkään tarkoita, että arvosanasta vähennettäisiin automaattisesti kaksi numeroa. Se on ammatillinen arvioni siitä, kuinka paljon olen auttanut juuri arvioitavassa osaamisessa.
Näin kokeen arvioiva luokan- tai aineenopettaja, oppilas ja huoltajat tietävät, millaista tukea on annettu.
Tuki tehdään näkyväksi.
Koe on pedagoginen tilanne
Joku saattaa ajatella, että on epäreilua auttaa yhtä oppilasta enemmän kuin toista.
Minusta epäreilua olisi antaa oppilaan lukivaikeuden, toiminnanohjauksen haasteiden tai puutteellisen suomen kielen taidon peittää alleen osaamisen, jota olemme arvioimassa.
Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että kaikkia autetaan täsmälleen samalla tavalla.
Tietenkään opettajan antamaa osaamista ei saa esittää oppilaan itsenäisenä osaamisena. Mutta tämän erottaminen on nimenomaan pedagogista ammattitaitoa.
Koe on arviointitilanne, mutta se voi samalla olla oppimistilanne ja onnistumisen kokemus.
Meidän tehtävämme ei ole tehdä osaamisen näyttämisestä mahdollisimman vaikeaa. Meidän tehtävämme on saada osaaminen näkyviin.
Ja joskus siihen tarvitaan sakset, kertotaulutaulukko, vähän lisää aikaa ja aika paljon opettajan apua.
