Uusi oppimisen tuen laki on valmis. Pedagogiikka ei. Maanantaiaamuna Rauta-Sirpa kysyy, kenet otan pienryhmään – enkä minäkään tiedä, mitä uuden lain hengessä pitäisi tehdä.
-
-
Diagnoosi on enemmän kuin leima – se on yhteinen kieli
Diagnoosi ei kerro, kuka ihminen on. Parhaimmillaan se auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, muita ymmärtämään häntä ja löytämään oikeat tukikeinot nopeammin.
-
Kuka määrittelee, kuinka paljon tukea lapsi tarvitsee?
Opetusministeri Anders Adlercreutz kirjoitti Helsingin Sanomissa 14.10.2026, että kaikilla lapsilla on oikeus saada tarvitsemansa tuki. Jos ryhmässä annettava tuki ei riitä, oppilaalla on oikeus oppilaskohtaisiin tukitoimiin. Resurssipula ei saa olla peruste tuen epäämiselle, eikä myöskään se, että lapsi pärjää oppiaineissa hyvin. Hyvältä kuulostaa. Ongelma on vain yhdessä sanassa: tarvitsemansa. Mistä tiedämme, kuinka paljon tukea lapsi tarvitsee? Tuen tarve ei ole lapsessa oleva ominaisuus, jonka voisi yksinkertaisesti mitata. Se syntyy suhteessa ympäristöön, tilanteeseen ja siihen, mitä lapselta odotetaan. Jos oppilas jaksaa keskittyä tehtävään viisi minuuttia, tarvitseeko hän tukea? Riippuu tehtävästä, oppilaan iästä, luokan työrauhasta, ryhmän koosta, opetuksen järjestämisestä ja siitä, kuinka pitkää keskittymistä tilanteessa ylipäätään pidetään kohtuullisena. Sama lapsi voi pienessä…
-
Sinnikkyyttä ei opeteta kaikille samalla tavalla
Motivaatio ja sinnikkyys eivät ole toistensa vastakohtia. Oppilas tarvitsee joskus vaatimusta ponnistella – ja joskus ensin mahdollisuuden päästä takaisin kiinni oppimiseen.