Mitä “joustavasti ryhmämuotoisesti” oikeastaan tarkoittaa? Ryhmäkohtaisen tuen käsite on niin väljä, että Karvikin pyysi sitä määriteltäväksi.
-
-
Koe ei ole pyhä kirkkotilaisuus – kuinka oppilasta saa auttaa?
Kokeen tarkoitus on saada oppilaan osaaminen näkyviin. Kuinka paljon oppilasta voi auttaa koetilanteessa – ja milloin tuki vaikuttaa arviointiin?
-
Minulla on lukivaikeus. Minä en ole lukivaikeus.
Erityisopettajaharjoittelijan haastattelu johdatti lukemisen opetuksesta kysymyksiin lukivaikeudesta, oppilaan itsetuntemuksesta ja siitä, mitä koulun testeistä lopulta seuraa.
-
Rauta-Sirpa odottaa minua luokan ovella
Uusi oppimisen tuen laki on valmis. Pedagogiikka ei. Maanantaiaamuna Rauta-Sirpa kysyy, kenet otan pienryhmään – enkä minäkään tiedä, mitä uuden lain hengessä pitäisi tehdä.
-
Diagnoosi on enemmän kuin leima – se on yhteinen kieli
Diagnoosi ei kerro, kuka ihminen on. Parhaimmillaan se auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, muita ymmärtämään häntä ja löytämään oikeat tukikeinot nopeammin.
-
Kuka määrittelee, kuinka paljon tukea lapsi tarvitsee?
Opetusministeri Anders Adlercreutz kirjoitti Helsingin Sanomissa 14.10.2026, että kaikilla lapsilla on oikeus saada tarvitsemansa tuki. Jos ryhmässä annettava tuki ei riitä, oppilaalla on oikeus oppilaskohtaisiin tukitoimiin. Resurssipula ei saa olla peruste tuen epäämiselle, eikä myöskään se, että lapsi pärjää oppiaineissa hyvin. Hyvältä kuulostaa. Ongelma on vain yhdessä sanassa: tarvitsemansa. Mistä tiedämme, kuinka paljon tukea lapsi tarvitsee? Tuen tarve ei ole lapsessa oleva ominaisuus, jonka voisi yksinkertaisesti mitata. Se syntyy suhteessa ympäristöön, tilanteeseen ja siihen, mitä lapselta odotetaan. Jos oppilas jaksaa keskittyä tehtävään viisi minuuttia, tarvitseeko hän tukea? Riippuu tehtävästä, oppilaan iästä, luokan työrauhasta, ryhmän koosta, opetuksen järjestämisestä ja siitä, kuinka pitkää keskittymistä tilanteessa ylipäätään pidetään kohtuullisena. Sama lapsi voi pienessä…
-
Sinnikkyyttä ei opeteta kaikille samalla tavalla
Motivaatio ja sinnikkyys eivät ole toistensa vastakohtia. Oppilas tarvitsee joskus vaatimusta ponnistella – ja joskus ensin mahdollisuuden päästä takaisin kiinni oppimiseen.
-
Minä kehittäjäopettajana digitaalisessa yhteiskunnassa
Digitaalisen kehittäjäopettajan tie ei ole helppo. Burn outin resepti on yksinkertainen: annetaan paljon vastuuta ja vähän valtaa. Tämänkin takia useimmat kehittäjäopettajat kuolevat nuorena. Toiset muuttuvat vain käveleviksi zombeiksi, jotka vastailevat lakonisen kyynisesti kysymyksiin Windowsin uudelleen käynnistämisestä, iMovien tiedostojen siirtämisestä ja Google Driven linkittämisestä naapurikoulun opettajille. Itseni näen ristiin tai älytauluun naulittuna ja jaloissani lukee teksti: ”Hän antoi kaikkensa, mikä ei ollut paljon, mutta silti liikaa.” Digitaalinen haitari on heterogeenisyydessään levähtänyt naapurikunnan puolelle. Eli osaamisentasot vaihtelevat niin paljon kuin ne nyt vain voivat vaihdella. Tämä tekee kouluttamisesta ja auttamisesta haastavaa. Toiset harjoittelevat koneen käynnistämistä ja kirjautumista, kun toiset tekevät paraabeleja Teamsin luokanmuistikirjassa oppilaiden kanssa. Tällaisen porukan kohtaaminen oikealla koulutussisällöllä on vaikeaa.…
-
Fyysiset ja digitaaliset oppimisympäristöt koulussani
Työskentelen Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa, joka on suhteellisen tyypillinen 2000-luvun alun koulurakennus. Punaista tiiltä, kolme kerrosta ja yksi pitkä käytävä joka kerroksessa. Toinen pääty on omistettu yläkoululle ja lukiolle, toinen alakoululle. Luokkahuoneita voinee luonnehtia “perinteisiksi” – näiden keskellä on soluauloja, joissa voisi työskennellä, mutta kalustus on varsin puutteellista. Koulun rakenteet asettavat suuria haasteita kattavalle ja toimivalle wifi-verkolle eikä yliopisto olekaan kyennyt toimittamaan meille toimivaa nettiä. Tästä kärsimme perusopetuksessa joka päivä ja se turhauttaa digiloikkaa yrittäviä oppilaita, opetusharjoittelijoita ja opettajia. Koulu on täynnä vanhaa analogista tekniikkaa, jota on yritetty tekohengittää 2020-lukua kohti heikoin tuloksin. Jokaisessa luokassa on valtavat AV-pöydät ja piuhaa muutama kymmenen metriä, jotta särisevä analogi ääni saadaan ajettua muutaman…
-
2000-luvun osaaminen: miten näkyy omassa työssäni
Aloitan erityisopetustunnin suunnittelun yleensä avaamalla iPhonen Office Lens -sovelluksen, jolla otan kuvia tarvitsemistani teksteistä, tehtävistä ja muista materiaaleista. Sovellus muuntaa analogisen tekstin digitaaliseksi ja muokattavaksi. Yleensä siirrän materiaalin OneNoteen, johon jatkan linkkien ja muun materiaalin keräämistä tuntia varten. Itse tunnilla istun useimmiten oppilaiden kanssa pöydän ympärillä ja oma OneNoteni näkyy langattomasti datatykin heijastamana valkokankaalla. Tietokoneeni, joka on varustettu kosketusnäytöllä ja digikynällä, kiertää joko oppilailla tai on minun käsissäni ja teemme yhdessä tehtäviä sillä. Joskus oppilaat tekevät tehtävät omaan esim. kirjaansa ja minä demonstroin samaa OneNoten kautta valkokankaalla. Voin helposti suurentaa tarkasteltavat asiat koko taulun kokoisiksi ja merkitä eri asioita eri väreillä ja merkinnöillä. Monet hahmotushäiriöistä kärsivät oppilaat hyötyvät tällaisesta työskentelystä…