Uudesta oppimisen tuesta on puhuttu paljon resurssien, tukimuotojen, päätösten ja 0,122:n kautta. Vähemmän on puhuttu siitä, että laki taitaa samalla tilata suomalaisiin kouluihin kokonaan uudenlaista pedagogiikkaa.
Ja sitä pakettia ei ole vielä oikein toimitettu.
Uudistuksen perusajatus on minusta hyvä. Tukea ei pitäisi rakentaa ensisijaisesti oppilaan ympärille erilliseksi järjestelmäksi, vaan opetuksen pitäisi jo lähtökohtaisesti olla sellaista, että mahdollisimman moni pystyy osallistumaan siihen. Opetusta eriytetään, ryhmiä muodostetaan tarkoituksenmukaisesti, opettajat tekevät yhteistyötä ja erityisopettajan osaaminen tuodaan osaksi tavallista opetusta. Tätä edellyttävät sekä perusopetuslaki että Opetushallituksen ohjeistus.
Kuulostaa hyvältä.
Mutta mitä tapahtuu maanantaina klo 9.15, kun luokassa on 25 oppilasta, yksi luokanopettaja ja erityisopettaja?
Siinä kohtaa alkaa pedagogiikka.
Kaksi opettajaa samassa huoneessa ei vielä ole yhteisopettajuutta
Yksi uuden järjestelmän hiljaisista oletuksista näyttäisi olevan, että kaksi eri pedagogista näkökulmaa pystyy toimimaan samassa luokassa yhtä aikaa.
Luokan- tai aineenopettajan tehtävänä on saada koko ryhmä etenemään. Hänellä on opetussuunnitelma, tavoitteet, sisältö ja seuraava kappale odottamassa.
Erityisopettaja katsoo samaa tilannetta vähän toisesta suunnasta. Hän huomaa helposti oppilaan, joka putosi kärryiltä jo edellisessä mutkassa, oppilaan joka ei saanut tehtävää edes käyntiin tai sen, jonka koko kapasiteetti menee siihen, että hän yrittää pysyä tuolissa ja ymmärtää, mitä pitäisi tehdä.
Kumpikaan näkökulma ei ole väärä.
Ne ovat vain eri näkökulmia.
Parhaimmillaan juuri siinä voisi olla yhteisopettajuuden voima: toinen pitää näkyvissä metsän ja toinen huomaa puut.
Mutta tällainen opetus vaatii aivan uudenlaista yhteistä pedagogiikkaa. Ei riitä, että erityisopettaja lisätään luokkaan vähän kuin ylimääräiseksi lisävarusteeksi.
Erityisopettaja vai erittäin kallis koulunkäynninohjaaja?
Tämä on yksi asia, josta erityisopettajat ovat ymmärrettävästi olleet huolissaan.
Jos yhteisopettajuutta ei oikeasti suunnitella, erityisopettajan rooliksi jää helposti kiertää luokassa hiljaa, kumartua yhden oppilaan viereen ja kuiskata:
”Nyt tehtävä kolme.”
”Ota kynä.”
”Katso tänne.”
”Jatketaan.”
Tämäkin voi joskus olla tarpeellista. Eikä koulunkäynninohjaajan työssä ole tietenkään mitään vähäarvoista.
Mutta se ei ole sama työ.
Erityisopettaja on opettaja. Hänen pitäisi voida opettaa, arvioida oppimisen esteitä, muokata pedagogiikkaa, muodostaa tarkoituksenmukaisia ryhmiä, mallintaa vaihtoehtoisia tapoja opettaa ja osallistua opetuksen suunnitteluun.
Jos erityisopettaja seisoo 45 minuuttia luokan takaosassa odottamassa, että joku tarvitsee apua, meillä on aika kallis tapa järjestää aikuisresurssia.
Sitten paikalle saapuu kuvitteellinen Rautanyrkki-Sirpa
Uusi pedagogiikka ei ole vain menetelmäkysymys. Se osuu myös opettajan ammatti-identiteettiin.
Monelle opettajalle oma luokka on ollut vuosikymmeniä oma pedagoginen valtakunta. Hän suunnittelee tunnin, hän opettaa sen ja hän vastaa siitä.
Nyt sinne tuleekin toinen opettaja.
Ei avustamaan.
Vaan opettamaan.
Voin kuvitella, että ympäri Suomen moni erityisopettaja jää täysin tahattomasti pölyä keräämään luokan nurkkaan, koska kaksi- tai moniääninen opetus ei ole ihan jokaisen opettajan lempilaji.
Siinä saattaa monen open ammatti-identiteetti heittää muutaman voltin taaksepäin pelosta kerien.
Varsinkin kuvitteellisella Rautanyrkki-Sirpalla, joka on opettanut samassa luokassa vuodesta 1998 ja jonka omalle tuolille ei uskalleta istua edes opehuoneessa.
Tämä ei ole Sirpan syy.
Olemme rakentaneet opettajan ammatin hyvin autonomiseksi. Sitten muutamme lainsäädäntöä tavalla, joka edellyttää aivan uudenlaista jaettua pedagogista toimijuutta.
Sellaiseen ei siirrytä pykälällä.
Ja sitten pitäisi vielä konsultoida kollegaa
Erityisopettajan pitäisi myös tuoda omaa erityispedagogista asiantuntemustaan muun opetuksen käyttöön.
Tässä on pieni sosiaalinen ongelma.
Kukaan ei erityisemmin pidä besserwisseristä.
Erityisopettajan pitäisi siis osata sanoa esimerkiksi:
”Voisiko tämän opettaa jotenkin toisella tavalla?”
mutta niin, ettei toinen kuule:
”Olet opettanut tämän väärin viimeiset 17 vuotta.”
Tämä on oikeasti vaativa ammattitaito.
Konsultaatio ei ole ohjeiden jakamista ylhäältä alas. Hyvä konsultaatio on yhteisen ongelman ratkaisemista. Se vaatii luottamusta, keskustelua ja ennen kaikkea aikaa.
Ja tässä kohtaa päästään ehkä uudistuksen kiinnostavimpaan kohtaan.
Opetushallituksen ohjeessa sanotaan, että opettajien yhteistyön mahdollistavia rakenteita tarvitaan ja että yhteiseen suunnitteluun ja toteutukseen tulee varata riittävästi aikaa.
Erinomainen ajatus.
Seuraavaksi se pitäisi vielä löytää opettajan työjärjestyksestä.
Inkluusio, joka tapahtuu käytävällä
Uudistuksen toinen iso ajatus on, että tuki tuodaan osaksi koulun perustoimintaa eikä oppilasta heti siirretä erilliseen järjestelmään. Ryhmäkohtaista tukea annetaan suunnitelmallisesti, ja sitä voidaan toteuttaa myös joustavasti muodostetuissa pienemmissä ryhmissä.
Tämäkin on järkevää.
Mutta käytännössä suomalaisiin kouluihin on syntymässä kummallinen kolmas paikka.
Oppilas ei ole oikein omassa luokassaan.
Hän ei myöskään ole erityisluokassa tai selkeästi määritellyssä oppilaskohtaisessa pienryhmäopetuksessa.
Hän on jossain.
Soluaulassa.
Käytävällä.
Neuvotteluhuoneessa.
Pikkukomerossa.
Kirjaston nurkassa.
Tilassa, joka sattui olemaan vapaana.
Ja paradoksi on hieno: juuri se oppilas, jolla on tarkkaavuuden, toiminnanohjauksen tai kuormittumisen kanssa eniten ongelmia, saattaa päästä opiskelemaan koulun hälyisimpään paikkaan.
Siinä kulkevat muiden luokkien oppilaat, siivooja, terveydenhoitajalle menijät ja satunnainen kopiokonetta etsivä aikuinen. Vieressä paukkuu ovi. Opetusnäyttöä ei ole. Välineet ovat toisessa huoneessa.
Kun oppilas tarvitsee erityisen rauhallisen ja jäsennellyn oppimisympäristön, koulu tarjoaa käytävän.
En vastusta joustavia pienryhmiä. Päinvastoin. Ne ovat usein erinomainen tapa opettaa.
Ongelma syntyy silloin, kun joustava järjestely muuttuu oppilaan pysyväksi olinpaikaksi ilman, että kukaan enää pysähtyy kysymään, mikä hänen varsinainen pedagoginen suunnitelmansa on.
Inkluusio ei tarkoita samaa huonetta
Tässä keskustelu menee helposti väärille raiteille.
Inkluusio ei minusta tarkoita sitä, että jokaisen oppilaan täytyy istua samassa luokkahuoneessa jokaisen oppitunnin jokainen minuutti.
Jos kuusi oppilasta hyötyy rauhallisesta pienryhmästä, heidät kannattaa aivan hyvin viedä rauhalliseen pienryhmään.
Mutta silloin sen pitää olla pedagoginen ratkaisu, ei tilaratkaisu.
Ero on aika suuri.
Hyvä pienryhmä on suunniteltu opetusympäristö.
Huono pienryhmä on kolme lasta ja aikuinen siellä, missä sattui olemaan tyhjä tuoli.
Laki taisi olla pedagogiikkaa edellä
Oppimisen tuen uudistuksessa on paljon hyvää. Minusta erityisesti ajatus siitä, että ensin tarkastellaan opetusta ja oppimisympäristöä eikä heti sitä, mikä oppilaassa on vikana, on erittäin tervetullut.
Mutta samalla olemme ehkä säätäneet lain, joka edellyttää pedagogista toimintakulttuuria, jota kouluissa ei vielä laajasti ole.
Tarvitaan ainakin yhteistä suunnittelua, yhteisopettajuuden malleja, uudenlaista erityisopettajan roolia, konsultatiivista osaamista, tiloja, johtamista ja ehkä kaikkein vaikeimpana muutosta opettajien ammatti-identiteetissä.
Ei mahdotonta.
Mutta aika paljon enemmän kuin uusi tukilomake.
Ehkä oppimisen tuen uudistuksen seuraava vaihe ei olekaan enää lainsäädäntöä.
Ehkä nyt pitäisi keksiä se pedagogiikka.
