Satu Taiveaho ja Petra Hietala-Rasku Autismiliitosta kirjoittavat Helsingin Sanomien mielipidepalstalla otsikolla Autismikirjon diagnoosi on avain ymmärrykseen ja tukeen autismidiagnoosien lisääntymisestä ja diagnoosin merkityksestä.
Kirjoitus on erinomainen ja tärkeä. Olen sen keskeisestä ajatuksesta täysin samaa mieltä: diagnoosi on tärkeä.
Se on tärkeä yksilön itseymmärryksen kannalta, mutta vähintään yhtä tärkeä se voi olla muiden ihmisten ymmärryksen kannalta.
Taiveaho ja Hietala-Rasku kirjoittavat siitä, kuinka diagnoosi voi auttaa ihmistä ymmärtämään omaa toimintatapaansa, jäsentämään elämänkokemuksiaan sekä löytämään itselleen sopivia keinoja ja tukea. He muistuttavat myös, ettei diagnoosien määrän kasvu itsessään tarkoita ylidiagnosointia. Taustalla voivat olla esimerkiksi autismin parempi tunnistaminen ja diagnostisten käytäntöjen muuttuminen.
Minusta diagnoosin merkityksessä on kuitenkin vielä yksi puoli, josta kannattaa puhua enemmän: diagnoosi auttaa myös muita ymmärtämään ihmistä.
Erityisopettajan työssä tämän näkee hyvin konkreettisesti.
Kun tiedämme oppilaan diagnoosin ja asiasta voidaan oppilaan ja huoltajien luvalla keskustella, meidän ei tarvitse joka kerta aloittaa ymmärtämistä nollasta. Diagnoosi voi välittää muutamalla sanalla suuren määrän sellaista tietoa, jonka selvittämiseen muuten saattaisi kulua pitkä aika.
Se ei vielä kerro, millainen juuri tämä oppilas on. Mutta se kertoo, mistä suunnasta meidän ehkä kannattaa alkaa katsoa.
Se voi auttaa kysymään parempia kysymyksiä. Johtuuko vetäytyminen siitä, ettei oppilas halua osallistua – vai siitä, että tilanne kuormittaa häntä poikkeuksellisen paljon? Onko keskittymisen vaikeudessa kysymys motivaatiosta vai tarkkaavuuden säätelystä? Miksi siirtymätilanteet ovat vaikeita? Miksi jokin muiden mielestä pieni vastoinkäyminen saa aikaan valtavan reaktion?
Diagnoosi ei vastaa näihin kysymyksiin yksin. Mutta se saattaa auttaa meitä löytämään oikeat kysymykset huomattavasti aikaisemmin. Ja silloin myös oikeat tukikeinot löytyvät nopeammin.
Veteen piirretty viiva
Diagnooseissa on silti jotakin perustavanlaatuisesti keinotekoista.
Melkein jokainen diagnoosi on viime kädessä veteen piirretty viiva todellisuudessa, jossa itse viivaa ei ole.
Ihmisten ominaisuudet eivät jakaudu siisteihin laatikoihin. Tarkkaavuus, sosiaaliset taidot, aistiherkkyys, joustavuus, impulsiivisuus, kyky säädellä tunteita ja lukemattomat muut ominaisuudet muodostavat jatkumoita. Jokainen ihminen on omanlaisensa yhdistelmä niitä.
Siksi diagnoosin ei pitäisi koskaan olla edellytys sille, että ihminen kohdataan yksilönä. Koulussa meidän on pystyttävä rakentamaan oppilaalle tarvittavaa tukea myös ilman diagnoosia.
Tästä huolimatta olen 26-vuotisen opettajan urani aikana hivuttautunut vuosi vuodelta selvemmin ajattelemaan, että diagnoosit ovat yleensä hyvä ja hyödyllinen asia.
Nuorempana hippiopettajana ajattelin toisin. Ajattelin suunnilleen, ettei diagnoosilla pitäisi olla merkitystä. Ihminen on ihminen, jokainen erilainen ja arvokas omana itsenään. Miksi siis luokitella?
Ajattelen edelleen ensimmäisen osan olevan totta.
Mutta ehkä maailma elää muodossa.
Tarvitsemme käsitteitä voidaksemme ajatella yhdessä monimutkaista todellisuutta. Tarvitsemme sanoja voidaksemme kertoa toisillemme, mitä näemme. Tarvitsemme luokituksia, vaikka tiedämme niiden olevan epätäydellisiä.
Käsitteiden ja todellisuuden välinen suhde on muuten kuvattu hauskalla ja elävöittävällä tavalla Robert M. Pirsigin klassikkokirjassa Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Kirjassa kuljetaan muun muassa platonistisen ja aristoteelisen tradition erilaisten todellisuuskäsitysten äärellä. Jos tällainen ajatus siitä, miten sanat, käsitteet ja luokittelut muovaavat tapaamme nähdä todellisuutta, kiinnostaa, kirjan voi hyvin lukaista tästäkin näkökulmasta.
Tässä mielessä diagnoosi on kiinnostava asia. Se ei luo todellisuutta, mutta se nimeää siitä jotakin. Diagnoosi on eräänlainen yhteisesti tunnustettu lausuma siitä, että tällainen tapa olla ihminen on olemassa.
Ja sillä on myös yhteiskunnallinen merkitys. Taiveaho ja Hietala-Rasku muistuttavat, että diagnoosi voi käytännössä olla edellytys kuntoutukselle, tuelle ja palveluille.
Diagnoosi on kartta, ei ihminen
Tässä on tietenkin myös vaara. Diagnoosi voi alkaa selittää liikaa.
Kun tiedämme lapsella olevan autismikirjon diagnoosin, ADHD:n tai jonkin muun diagnoosin, saatamme lakata katsomasta lasta ja alkaa katsella diagnoosia.
Silloin kartta korvaa maaston.
Diagnoosi on informaatiota ihmisestä. Se ei ole ihminen.
Se ei myöskään saa muodostua vapaalipuksi kaikenlaiseen toimintaan. Toiminnan ymmärtäminen ja toiminnan hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa. Ihminen voi tarvita paljonkin tukea oman toimintansa säätelyyn ja silti hänen kanssaan voidaan opetella ottamaan vastuuta siitä, miten hänen toimintansa vaikuttaa sekä häneen itseensä että muihin.
Ehkä juuri tässä on diagnoosien käyttämisen ydintaito. Diagnoosin pitää lisätä ymmärrystä vähentämättä ihmisen yksilöllisyyttä. Sen pitää auttaa näkemään enemmän, ei vähemmän.
Yksi sana voi säästää vuosien väärinkäsitykset
Parhaimmillaan diagnoosi tekee jotakin hyvin inhimillistä. Se muuttaa tulkintaa.
”Hän ei halua” saattaa muuttua muotoon ”hän ei tässä tilanteessa pysty”.
”Hän käyttäytyy oudosti” voi muuttua kysymykseksi siitä, miltä tilanne mahtaa näyttää hänen näkökulmastaan.
”Miksi minä en pysty tähän, vaikka muut pystyvät?” voi vaihtua ajatukseen: ”Ahaa. Siksi tämä on minulle vaikeaa.”
Tässä mielessä diagnoosi voi jopa vähentää toiseuden kokemusta, vaikka se samalla paradoksaalisesti nimeää erilaisuuden olemassa olevaksi.
Se kertoo: tämä ei ole vain sinun selittämätön epäonnistumisesi. Tällainen ilmiö tunnetaan. Muillakin ihmisillä on samanlaisia kokemuksia. Niille on nimi. Niistä tiedetään jotakin. Ja ehkä tiedämme myös jotakin siitä, mikä voisi auttaa.
Siksi diagnoosista kannattaa mielestäni ajatella vähemmän leimana ja enemmän yhteisenä kielenä.
Se on epätäydellinen kieli. Joskus kömpelökin. Mutta ilman yhteisiä sanoja ymmärtäminen on paljon vaikeampaa.
Ja vaakakupissa diagnoosin hyödyt – itseymmärrys, toisten ymmärrys, nopeammin löytyvä tuki ja mahdollisuus päästä tarvittavien palvelujen piiriin – painavat mielestäni selvästi enemmän kuin sen vaarat.
Diagnoosin tarkoitus ei ole kertoa meille, kuka ihminen on. Sen tarkoitus on auttaa meitä ymmärtämään häntä hieman paremmin.
Lähde: Satu Taiveaho & Petra Hietala-Rasku, Autismikirjon diagnoosi on avain ymmärrykseen ja tukeen, HS Mielipide 23.10.2026. Kirjoitus on julkaistu myös Autismiliiton verkkosivuilla.
Kuva: Nat Fleming / Unsplash.
