Opetusministeri Anders Adlercreutz kirjoitti Helsingin Sanomissa 14.10.2026, että kaikilla lapsilla on oikeus saada tarvitsemansa tuki. Jos ryhmässä annettava tuki ei riitä, oppilaalla on oikeus oppilaskohtaisiin tukitoimiin. Resurssipula ei saa olla peruste tuen epäämiselle, eikä myöskään se, että lapsi pärjää oppiaineissa hyvin.
Hyvältä kuulostaa. Ongelma on vain yhdessä sanassa: tarvitsemansa.
Mistä tiedämme, kuinka paljon tukea lapsi tarvitsee?
Tuen tarve ei ole lapsessa oleva ominaisuus, jonka voisi yksinkertaisesti mitata. Se syntyy suhteessa ympäristöön, tilanteeseen ja siihen, mitä lapselta odotetaan.
Jos oppilas jaksaa keskittyä tehtävään viisi minuuttia, tarvitseeko hän tukea?
Riippuu tehtävästä, oppilaan iästä, luokan työrauhasta, ryhmän koosta, opetuksen järjestämisestä ja siitä, kuinka pitkää keskittymistä tilanteessa ylipäätään pidetään kohtuullisena.
Sama lapsi voi pienessä ja rauhallisessa ryhmässä pärjätä mainiosti ja kolmenkymmenen oppilaan luokassa tarvita paljon tukea.
Lapsi ei muuttunut. Ympäristö muuttui.
Tämä tekee uuden oppimisen tuen perusajatuksesta paljon epäselvemmän kuin miltä se ensin kuulostaa.
Ensin annetaan ryhmäkohtaista tukea. Jos se ei riitä, siirrytään oppilaskohtaisiin tukitoimiin.
Mutta ei riitä mihin?
Siihen, että oppilas pääsee luokalta? Saavuttaa opetussuunnitelman tavoitteet? Pysyy muun ryhmän mukana? Työskentelee tunnilla? Voi hyvin? Kokee kuuluvansa ryhmään? Saavuttaa oman potentiaalinsa?
Näillä mittareilla päädytään aivan eri määrään tukea tarvitsevia oppilaita.
Adlercreutz toteaa aivan perustellusti myös, ettei hyvä koulumenestys tarkoita sitä, ettei lapsi voisi tarvita tukea. Totta. Samalla katoaa kuitenkin yksi mahdollinen raja.
Jos hyvä oppiminenkaan ei kerro siitä, että tuki on riittävää, mikä kertoo?
Sama ongelma tulee vastaan resurssikeskustelussa. On helppo sanoa, ettei resurssipula saa olla peruste evätä lapselta hänen tarvitsemaansa tukea. Mutta ensin pitäisi tietää, mikä on se tuki, jonka lapsi tarvitsee.
Käytännössä tätä arviota ei tehdä tyhjiössä. Se tehdään oikeassa koulussa, tietyssä ryhmässä ja niillä pedagogisilla keinoilla, joita siellä on käytettävissä. Siksi tuen tarve ei ole aivan niin yksinkertaisesti resursseista ja ympäristöstä riippumaton asia kuin puheessa helposti annetaan ymmärtää.
Vielä vaikeammaksi asia muuttuu, kun tuen tarpeeseen luetaan oppimisen lisäksi esimerkiksi keskittyminen, koulunkäynti, käyttäytyminen, osallisuus ja sosiaaliset suhteet.
Lapsi jännittää. Turhautuu. Ei halua aloittaa ikävää tehtävää. Pitkästyy. Keskittyy huonosti. Riitelee kavereiden kanssa.
Kaikki nämä lapset voivat hyötyä tuesta.
Mutta kaikkea lapsen kohtaamaa vaikeutta ei voida määritellä sellaiseksi tuen tarpeeksi, jonka koulun pitäisi poistaa.
Kasvamiseen ja oppimiseen kuuluu myös se, että jokin on vaikeaa, tylsää tai epämiellyttävää. Jos jokainen tällainen tilanne määritellään tuen tarpeeksi, käsitteestä tulee lopulta niin laaja, ettei se enää oikein rajaa mitään.
Siksi pitäisi uskaltaa puhua myös rajasta.
Milloin kyse on tavallisesta oppimiseen ja kasvamiseen kuuluvasta vaikeudesta ja milloin sellaisesta vaikeudesta, johon koulun pitää järjestää erityistä tukea?
Uuden tuen järjestelmän ehkä vaikein kysymys ei lopulta olekaan se, onko lapsella oikeus tarvitsemaansa tukeen. Siitä on helppo olla samaa mieltä.
Vaikeampi kysymys on:
Kuka määrittelee, mitä lapsi tarvitsee – ja millä perusteella?
Onhan minulla tähän yksi vastaus, mutta niin on kaikilla muillakin – ja ne ovat kaikki eri vastauksia.
