Helsingin Sanomissa käytiin syyskuussa keskustelua siitä, pitäisikö koulussa painottaa enemmän oppilaiden motivaatiota vai sinnikkyyttä. Kirsti Lonka ja Lauri Hietajärvi kirjoittivat 23.9. motivaation, kouluun kiinnittymisen ja pedagogisen tuen merkityksestä. Tatu Luoto vastasi korostamalla pitkäjänteistä työntekoa, keskittymistä ja myös tylsyyden sietämistä.
Molemmat ovat oikeassa. Olennaista on kuitenkin kysyä, milloin oppilas tarvitsee mitäkin.
Pedagogisen haaksirikon hetkellä kummastakin saa myös helposti kelpo meriselityksen: joko opetus ei ollut riittävän motivoivaa tai oppilas ei vain jaksanut ponnistella. Todellisuudessa koulun arki on harvoin näin yksinkertaista.
Oppilaat tulevat oppimistilanteisiin hyvin erilaisista lähtökohdista. Yksi tarvitsee ennen kaikkea kokemusta siitä, että kaikkea ei voi eikä tarvitse tehdä vain silloin, kun huvittaa. Toiselle pitkäjänteinen työskentely ei vielä ole realistinen vaatimus, koska tehtävä on liian vaikea, tavoite liian epäselvä tai aiemmat epäonnistumiset ovat jo vieneet uskon omaan osaamiseen.
Erityisopettajana huomaan olevani pedagogisen haaksirikon uhatessa useammin Lonkan ja Hietajärven kuin Luodon pelastusveneessä. Ei siksi, etteikö sinnikkyys olisi tärkeää, vaan siksi, että joidenkin oppilaiden kohdalla ensimmäinen tehtävä on saada oppiminen ylipäätään käyntiin.
Se voi tarkoittaa tehtävän pilkkomista pienemmäksi, tavoitteen kirkastamista, työskentelytavan muuttamista tai onnistumisen kokemuksen rakentamista niin, että oppilas uskaltaa jälleen yrittää. Vasta sen jälkeen voidaan mielekkäästi vaatia pitkäjänteisempää ponnistelua.
Motivaatio ja sinnikkyys eivät siis ole vastakohtia. Parhaimmillaan ne ruokkivat toisiaan. Kun oppilas huomaa osaavansa ja etenevänsä, hän jaksaa paremmin ponnistella. Kun hän oppii kestämään hetkellistä vaikeutta ja tylsyyttä, hän saa mahdollisuuden kokea myös vaativamman työn tuottaman onnistumisen.
Tämä näkyy hyvin myös yhteisopettajuudessa. Samassa luokassa voidaan samanaikaisesti pitää kiinni yhteisistä tavoitteista ja eriyttää sitä, millä tavoin eri oppilaat niihin pääsevät. Yhdelle tarvitaan enemmän rakennetta, toiselle enemmän haastetta ja kolmannelle vain rauhaa tehdä työnsä loppuun.
Hyvä koulu ei ole paikka, jossa oppilaan ei koskaan tarvitse pitkästyä. Eikä se ole paikka, jossa jokaisen oletetaan selviytyvän samoista vaatimuksista samalla tavalla ja samassa tahdissa.
Sinnikkyyttä pitää opettaa. Mutta sinnikkyyttä ei opeteta kaikille samalla tavalla.
Pasi Sorjonen
erityisopetuksen lehtori
Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulu
