Digitaalisen kehittäjäopettajan tie ei ole helppo. Burn outin resepti on yksinkertainen: annetaan paljon vastuuta ja vähän valtaa. Tämänkin takia useimmat kehittäjäopettajat kuolevat nuorena. Toiset muuttuvat vain käveleviksi zombeiksi, jotka vastailevat lakonisen kyynisesti kysymyksiin Windowsin uudelleen käynnistämisestä, iMovien tiedostojen siirtämisestä ja Google Driven linkittämisestä naapurikoulun opettajille. Itseni näen ristiin tai älytauluun naulittuna ja jaloissani lukee teksti: ”Hän antoi kaikkensa, mikä ei ollut paljon, mutta silti liikaa.” Digitaalinen haitari on heterogeenisyydessään levähtänyt naapurikunnan puolelle. Eli osaamisentasot vaihtelevat niin paljon kuin ne nyt vain voivat vaihdella. Tämä tekee kouluttamisesta ja auttamisesta haastavaa. Toiset harjoittelevat koneen käynnistämistä ja kirjautumista, kun toiset tekevät paraabeleja Teamsin luokanmuistikirjassa oppilaiden kanssa. Tällaisen porukan kohtaaminen oikealla koulutussisällöllä on vaikeaa.…
-
-
Fyysiset ja digitaaliset oppimisympäristöt koulussani
Työskentelen Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa, joka on suhteellisen tyypillinen 2000-luvun alun koulurakennus. Punaista tiiltä, kolme kerrosta ja yksi pitkä käytävä joka kerroksessa. Toinen pääty on omistettu yläkoululle ja lukiolle, toinen alakoululle. Luokkahuoneita voinee luonnehtia “perinteisiksi” – näiden keskellä on soluauloja, joissa voisi työskennellä, mutta kalustus on varsin puutteellista. Koulun rakenteet asettavat suuria haasteita kattavalle ja toimivalle wifi-verkolle eikä yliopisto olekaan kyennyt toimittamaan meille toimivaa nettiä. Tästä kärsimme perusopetuksessa joka päivä ja se turhauttaa digiloikkaa yrittäviä oppilaita, opetusharjoittelijoita ja opettajia. Koulu on täynnä vanhaa analogista tekniikkaa, jota on yritetty tekohengittää 2020-lukua kohti heikoin tuloksin. Jokaisessa luokassa on valtavat AV-pöydät ja piuhaa muutama kymmenen metriä, jotta särisevä analogi ääni saadaan ajettua muutaman…
-
2000-luvun osaaminen: miten näkyy omassa työssäni
Aloitan erityisopetustunnin suunnittelun yleensä avaamalla iPhonen Office Lens -sovelluksen, jolla otan kuvia tarvitsemistani teksteistä, tehtävistä ja muista materiaaleista. Sovellus muuntaa analogisen tekstin digitaaliseksi ja muokattavaksi. Yleensä siirrän materiaalin OneNoteen, johon jatkan linkkien ja muun materiaalin keräämistä tuntia varten. Itse tunnilla istun useimmiten oppilaiden kanssa pöydän ympärillä ja oma OneNoteni näkyy langattomasti datatykin heijastamana valkokankaalla. Tietokoneeni, joka on varustettu kosketusnäytöllä ja digikynällä, kiertää joko oppilailla tai on minun käsissäni ja teemme yhdessä tehtäviä sillä. Joskus oppilaat tekevät tehtävät omaan esim. kirjaansa ja minä demonstroin samaa OneNoten kautta valkokankaalla. Voin helposti suurentaa tarkasteltavat asiat koko taulun kokoisiksi ja merkitä eri asioita eri väreillä ja merkinnöillä. Monet hahmotushäiriöistä kärsivät oppilaat hyötyvät tällaisesta työskentelystä…
-
Digitalisoituvan yhteiskunnan mahdollisuudet ja haasteet koulun/oppilaitoksen toiminnan näkökulmasta
Ennen aina puhuttiin, että digi ei ole itsetarkoitus. Nyt voidaan kuitenkin sanoa, että se on. Digitaidot ovat kiinteä osa opetussuunnitelmaa ja täten kaikki tunnusten kanssa sählääminen, salasanojen muistelu, sisäänkirjautumisten selvittely ja tavallaan turhalta vaikuttava työ koulussa, ei ole turhaa, vaan opetussuunnitelman mukaista toimintaa. Moni diginillittäjä valittaa heti, jos jokin digijärjestelmä/ohjelma ei ole selkeästi nopeampi/tehokkaampi/parempi kuin vaikkapa paperivihko, kynä ja kirja. Mutta mistä lähtien meidän piti tehdä koulussa asiat tehokkuuden ehdoilla. Koulussa opetellaan asioita. Digi on yksi keskeinen asia. Jotkut asiat tehdään digillä vain, koska on hyvä oppia tekemään ne digillä, sillä tulevaisuudessa ne tullaan niin tekemään. Mites muuten ekologisuus? Moni paperidinosaurus ei muista, että digikirjat, -vihkot ja -opetus on miltei…
-
Minä someviidakossa (uhkat ja mahdollisuudet)
Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Kirjoittaminen ei ole aina pitänyt minusta. Perustaisinko blogin? En sitä ihan ekaa kertaa miettinyt eilen. Miksi? Koska sanojen kutsu. Ei sillä että mitään asiaa olisi. Kaikki on jo sanottu. Hykertelisinkö kuin vanha vanha Honda Monkey, kun joku tykkäisi postauksestani? Tuijottaisinko yöllä makuuhuoneen kattoa, kun joku haukkuisi? Olisinko hetkessä julkinen eläin? Somepotkujen aikakaudella lörppähuulta pelottaa. Jokainen facepäivitys on riski. Mitä sillä voi saavuttaa? Ystävien peukaloita? Mikä vaikutus sillä on, että twiittaan Mikko Kuustosen vetäneen hienosti Hectorin Woyzekin? Eivätkö sen jo tiedä kaikki, jotka sen tietävät? Olenko kertomassa uutisia? Löydänkö ensimmäisen instapostaukseni kautta uuden merkityksen arkisille teoilleni ja muutan Ugandaan avustustyöntekijäksi viikon päästä? Lahjoitan munuaiseni, jos saan tuhat…
-
Digitaalisen kulttuurin murros työssä ja vapaa-ajalla
Vanhat mittarit eivät mittaa uusia taitoja kirjoitti joku HS:n mielipidepalstalla. Totta. Olen kuullut liian monta höpöhöpö-esitelmää ja mielipidettä siitä, kuinka lapset eivät opi, muista ja pysty keskittymään digitaalisten välineiden avulla. Tiedän useita opettajia, jotka jakavat tunnin alussa digitaaliset muistiinpanonsa tunnista ja sillä käsiteltävistä asioista oppilaille sähköisesti. Tämän jälkeen oppilaat täydentävät näitä omilla huomioillaan ja jatkavat prosessia yhteistyössä toistensa kanssa vuorovaikuttaen aikaan ja paikkaan sitoutumatta rakentaen yhteisiä ja omia muistiinpanojaan ja tehtäviä koskien opittavaa asiaa. Haluaako joku mennä saarnaamaan näille oppilaille, että he oppisivat ja muistaisivat asiat paremmin kirjoittamalla käsin omaan vihkoonsa… Näille oppilaille, jotka ovat saaneet maistaa uuden OPS:n käsitystä siitä, että tieto on vuorovaikutteinen prosessi. Väitänpä,…
