Minä someviidakossa (uhkat ja mahdollisuudet)

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Kirjoittaminen ei ole aina pitänyt minusta. Perustaisinko blogin? En sitä ihan ekaa kertaa miettinyt eilen. Miksi? Koska sanojen kutsu.

Ei sillä että mitään asiaa olisi. Kaikki on jo sanottu.

Hykertelisinkö kuin vanha vanha Honda Monkey, kun joku tykkäisi postauksestani? Tuijottaisinko yöllä makuuhuoneen kattoa, kun joku haukkuisi? Olisinko hetkessä julkinen eläin?

Somepotkujen aikakaudella lörppähuulta pelottaa. Jokainen facepäivitys on riski. Mitä sillä voi saavuttaa? Ystävien peukaloita?

Mikä vaikutus sillä on, että twiittaan Mikko Kuustosen vetäneen hienosti Hectorin Woyzekin? Eivätkö sen jo tiedä kaikki, jotka sen tietävät? Olenko kertomassa uutisia?

Löydänkö ensimmäisen instapostaukseni kautta uuden merkityksen arkisille teoilleni ja muutan Ugandaan avustustyöntekijäksi viikon päästä? Lahjoitan munuaiseni, jos saan tuhat tykkäystä?

En muuten tiennyt, että 6-16 vuotiaiden suomalaisten lasten suosituin somemedia on Youtube. Whatsapp on sitten toinen. Ja kolmantena on Snapchat. Mitääh?

Mitä nuoremmista puhutaan, sitä useammin verkko on heidän pääasiallinen tiedon ja viihteen lähteensä (18-24 vuotiaista 81 prosentille). Televisio on kuollut – sitä katsovat vain muumiot (ja 10 prosenttia 18-24 vuotiaista).

Pitäisikö koulun ottaa tämä kännykkään nenänsä liimannut sukupolvi huomioon? Pitäisi.

Alanko siis Snapchattaamaan kuten 6-vuotias tyttäreni? Alan. Lupaan kokeilla.

 

LÄHTEET:

Ope someviidakossa (2018)

Luento Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämispalvelut HY+:n ”Oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä” (DigiErko) -täydennyskoulutuksen osallistujille, Harto Pönkä, Innowise

Kohteesta <https://www.slideshare.net/hponka/ope-someviidakossa/hponka/ope-someviidakossa>

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *