Minä kehittäjäopettajana digitaalisessa yhteiskunnassa

Digitaalisen kehittäjäopettajan tie ei ole helppo. Burn outin resepti on yksinkertainen: annetaan paljon vastuuta ja vähän valtaa. Tämänkin takia useimmat kehittäjäopettajat kuolevat nuorena. Toiset muuttuvat vain käveleviksi zombeiksi, jotka vastailevat lakonisen kyynisesti kysymyksiin Windowsin uudelleen käynnistämisestä, iMovien tiedostojen siirtämisestä ja Google Driven linkittämisestä naapurikoulun opettajille. Itseni näen ristiin tai älytauluun naulittuna ja jaloissani lukee teksti: ”Hän antoi kaikkensa, mikä ei ollut paljon, mutta silti liikaa.”

Digitaalinen haitari on heterogeenisyydessään levähtänyt naapurikunnan puolelle. Eli osaamisentasot vaihtelevat niin paljon kuin ne nyt vain voivat vaihdella. Tämä tekee kouluttamisesta ja auttamisesta haastavaa. Toiset harjoittelevat koneen käynnistämistä ja kirjautumista, kun toiset tekevät paraabeleja Teamsin luokanmuistikirjassa oppilaiden kanssa. Tällaisen porukan kohtaaminen oikealla koulutussisällöllä on vaikeaa. Osalta menee yli, osalta ali. Koulutus onkin muuttunut tarvelähtöisemmäksi ja yksilöllisemmäksi. Se taas kysyy lisää väheneviä resursseja ja kameleontin vuorovaikutuskykyjä.

Yhtäältä kuitenkin kaivattaisiin entistä enemmän yhteisöllisyyttä. Digitaalinen oppiminen yhteisössä tehostuu ja on kaikille motivoivampaa, kun ihmiset tekevät samoissa ympäristöissä samoja asioita samoilla tavoilla. Syvissä vesissä edellä uivien digigurujen ongelma on joskus se, että he tekevät (koska ovat joutuneet yksin oppimaan) asiat jollakin omintakeisella tavallaan, jonka transferi yhteisön sisällä yleiseksi työtavaksi ei välttämättä ole edes mahdollinen tai ainakaan paras sellainen.

Kehittäjäopettajana, digitutorina, minun jopa pääasiallisin tehtäväni on kehittää näitä yhteisöllisiä malleja – työnkulkuja, joilla päästään koko yhteisöä hyödyttävään toimintatapaan. Se ei ole helppoa ja oman valtavan haasteensa luo näiden mallien kehittämisen lisäksi niiden jakamisen vaikeus. Omintakeiset työnkulkunsa opetellut digiguruopettaja on vaikea saada ”peruuttamaan” johonkin toiseen tapaan tehdä sama asia, koska tuon tavan yhteisöllisyys näyttäytyy hänelle oikeastaan vaivana ja jopa vähemmän tehokkaana toimintatapana. Se, että yhteisöllinen digitaalinen toimintatapa paljastaa hyödyllisyytensä vaatii aikaa, jolloin koko yhteisö ehtii siihen mukaan. Oppilaiden kumulatiivinen osaaminen kasvaa hitaasti mutta eksponentiaalisesti verrattuna pirstaloituneeseen ”jokainen tekee tavallaan”-malliin.

Jotkut digiepänatiivit digineitsyet opettajat ottavat tällaiset mallit suurella kiitollisuudella vastaan, jos heille voidaan ”luvata” näiden mallien lunastavan itsensä yhteisöllisessä tulevaisuudessa. Digitukea tulisikin suunnata juuri näille opettajille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ennen kuin ”vääriä” työtapoja ehtii syntyä.

Samaan aikaan pitää tietty kuitenkin sallia kaikki tavat toimia digitaalisissa ympäristöissä ja ylläpitää pedagogista vapautta sekä digitaalista kokeilunhalua ja rohkeutta. Niinpä digitaalisen kehittäjäopettajan työ on varsinaista tasapainoilua individualismin ja yhteisöllisen koherenssin kaipuun välillä.

Kun yhteiskunta kehittyy so. digitalisoituu, niin kehittäjäopettajan tulisi pysyä perässä tai siis edellä. Tämä edellyttää jatkuvaa kouluttautumista. Kehittäjäopettajan ja erityisesti varsinaisen digitutorin tulisi olla se, jota ennen kaikkea koulutetaan, koska hän voi sitten jakaa tätä tietotaitoa edellä mainituin kriteerein sovellettuna eteenpäin omassa yhteisössään. Usein tämä koulutusaspekti jää kuitenkin valitettavan vähälle resurssille ja ajatellaan jopa, että kehittäjäopen tulisi osata nämä asiat kuin itsestään. Koulutus on kuitenkin äärettömän tärkeää. Ja se on tärkeää myös verkostoitumismielessä. Digikehittäjä saa tavata kohtalotovereitaan ja hioa hulluja ideoitaan vasten näiden toisten marttyyrien aivonystyröitä. Digiopettajan kouluttaminen vaatii resursseja, mutta tuo lopulta huomattavia kustannussäästöjä.

Henkilökohtaisella tasolla olen jälleen kerran yllättänyt itseni aidosti miettimästä haluanko jatkaa digikehittäjän polkua. Digituutorin osana on usein olla sylkykuppi: joka ikinen toimimaton kone, laite ja ohjelmisto on ikään kuin digiopen syytä. Sitä muuttuu työtoverista käveleväksi käyttöohjeeksi ja googlehauksi. Välillä on aikoja, jolloin en pysty käymään syömässä tai edes vessassa ilman, että joku heittää digikysymyksiä.

Silti tämä on myös äärettömän innostavaa ja kiinnostavaa sekä merkityksellistä. Bitit virtaavat veressäni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *