Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Kirjoittaminen ei ole aina pitänyt minusta. Perustaisinko blogin? En sitä ihan ekaa kertaa miettinyt eilen. Miksi? Koska sanojen kutsu. Ei sillä että mitään asiaa olisi. Kaikki on jo sanottu. Hykertelisinkö kuin vanha vanha Honda Monkey, kun joku tykkäisi postauksestani? Tuijottaisinko yöllä makuuhuoneen kattoa, kun joku haukkuisi? Olisinko hetkessä julkinen eläin? Somepotkujen aikakaudella lörppähuulta pelottaa. Jokainen facepäivitys on riski. Mitä sillä voi saavuttaa? Ystävien peukaloita? Mikä vaikutus sillä on, että twiittaan Mikko Kuustosen vetäneen hienosti Hectorin Woyzekin? Eivätkö sen jo tiedä kaikki, jotka sen tietävät? Olenko kertomassa uutisia? Löydänkö ensimmäisen instapostaukseni kautta uuden merkityksen arkisille teoilleni ja muutan Ugandaan avustustyöntekijäksi viikon päästä? Lahjoitan munuaiseni, jos saan tuhat…

Vanhat mittarit eivät mittaa uusia taitoja kirjoitti joku HS:n mielipidepalstalla. Totta. Olen kuullut liian monta höpöhöpö-esitelmää ja mielipidettä siitä, kuinka lapset eivät opi, muista ja pysty keskittymään digitaalisten välineiden avulla.   Tiedän useita opettajia, jotka jakavat tunnin alussa digitaaliset muistiinpanonsa tunnista ja sillä käsiteltävistä asioista oppilaille sähköisesti. Tämän jälkeen oppilaat täydentävät näitä omilla huomioillaan ja jatkavat prosessia yhteistyössä toistensa kanssa vuorovaikuttaen aikaan ja paikkaan sitoutumatta rakentaen yhteisiä ja omia muistiinpanojaan ja tehtäviä koskien opittavaa asiaa.   Haluaako joku mennä saarnaamaan näille oppilaille, että he oppisivat ja muistaisivat asiat paremmin kirjoittamalla käsin omaan vihkoonsa… Näille oppilaille, jotka ovat saaneet maistaa uuden OPS:n käsitystä siitä, että tieto on vuorovaikutteinen prosessi.   Väitänpä,…